Kirje saapuu. Se on Lyydialta!
Siinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.
Lopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi "emäntänsä" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää "virallisesti" ilmoittaakseen vastaanottaneensa "potilaan", ja hän lopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen osakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen päätökseen.
Ja sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen käydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.
Hänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi nähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot täydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden taikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika, jotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat nyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden suunnitelmiakin.
Joku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa Lemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan joesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin Väinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei ainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.
Se oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta aikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä vähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että äiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.
Näytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin kadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta sitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi taas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin läheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen tunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.
Toisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti
Nylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.
Hän ei kuitenkaan enää ollut "entinen Väinö, joka oli tyytyväinen missä tahansa", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa olivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä häiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten kanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi vastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan häntä kaipasi.