Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia. Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa, nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?
Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa, sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa minua. Huuda isääni — minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.
Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän, vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se, joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa ajanvälähdyksessä.
Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen. Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea. Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön, korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.
Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan. Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.
Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki oman kuvansa — vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan — värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi kuin viitta hänen selkänsä takana — hattarat purjehtivat. Hän laski käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään, hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista pyrstöänsä yli veden.
Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta, joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista, joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.
"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!" kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta rinnastansa.
"Kautta moirain, mitä teet täällä?"
Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa päähän, silmät kauhua liekehtien.