"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"
Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä, joka oli rikkonut.
Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä oli hänelle kallista:
"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen, solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella rumuudella!"
Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta — jumalain kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.
Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.
V.
Hermofantos.
Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle, mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä pysähtyi ja nauroi:
"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet toimittanut maailmaan!"