Ennustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä Pythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu. Marmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla kolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla istui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat häämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin, vavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet koukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli toisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän railon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto kumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan sydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen hellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä naamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin käärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea ja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat unessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot valkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet väkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.
Todellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta. Valkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta. Hermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin lähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa tulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin palkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi kuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja laski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän erotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin esiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan korinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea rummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja purkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.
Ilma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku vahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat suonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät läpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla, joiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja Akeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja, joita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:
"Katso — katso! — Byblos-ies — korkeita käärmeen selkiä merellä — aikaa, voitto — keulain tutkaimet aukovat tietä — Artemiin pyhät rannat — vaahtoryöppyinen Pleistos — malmi malmia vastaan — rotkot kumisevat — Xerxes Dareioksen poika — vuoret tulessa — verta vatsassa — maantärisyttäjä — maantärisyttäjä Zeus!"
Tuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat, kädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka. Mutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja kannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes hermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää retkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin suunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton hämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja nyyhkytyksiä.
Mutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista korinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi — roviosta nousevaa tulikivenhajua — tulenkieli tuikahteli ylös — paadet tuntuivat keinuvan — ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat umpeen, kuului vihlova huuto:
"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!"
Pythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat? Temppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja vaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin syvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut hiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi delfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja korkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä safiirinsininen vyöhyt.
"Meedialaiset! Meedialaiset!" kuului joka taholla huudettavan. "Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme! Persialaiset tulevat!" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki suinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä alastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin haihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin tuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja salamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui. Pronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven edustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta jänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin pyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille kätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger aukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli ylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät pyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet vyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta. Aarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat vyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.
"Meedialaiset! Meedialaiset!"