"Tiedätkö, että hän oli siellä?"
"Minä luin hänen ruumiinsa haavat."
"Sinä tunsit hänet?"
"Tunsin. Ja oli hänellä nimensäkin pienessä nahkapalasessa."
"Oliko pojallasi ihopiirroksia ruumiissansa?"
"Ei ollut. Oli vain suikale hirvennahkaa hänen sydämellänsä. Persialaiset olivat antaneet hänen pitää sen. Sillä se ei ollut mikään koristus. Se on melkein kuin vyö. Ja siinä on hänen nimensä piirrettynä yhteen hänen vaimonsa nimen kanssa."
"Vaimonsako?" kysyi nainen kiihtyneenä.
"Niin, niin siinä on", vastasi Hermofantos ja otti viittansa poimusta kapean ja kurttuisen vyönsuikaleen.
Nainen sieppasi sen häneltä, kiersi sen auki ja piti sitä aivan öljylampun pienen värisevän liekin vieressä. Veri sai hänen valkeat kasvonsa hehkumaan, kun hän luki: "Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon Artemiin pyhäkön ääressä…"
Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen kätensä vaipuivat.