Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi, jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.
"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi
Eufranor.
"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla ole siitä mitään etua."
"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor pahanilkisesti.
"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja oikeutus kuin totuudella."
"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."
"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta. Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."
Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa. Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.
"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.
Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella: