I.
Eufranor ja hänen vaimonsa.
Arkadiassa.
Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset rotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin. Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku pohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi kiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.
Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä vuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle, salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se uursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja välkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä värähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta, kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi jäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet, sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet haihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.
Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka häipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi kuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa kohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti Olympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia, auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja. Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli latonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia vöitänsä mehevään multaan.
Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli. Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset katselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne, mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä parveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet niin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät yhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä. Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia juoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot leukaparroissaan — joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.
Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä Eufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu auringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen seiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa, kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että salpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi yksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti hänen poikaansa.
Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare oli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä kätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan utareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä virtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen utareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.
Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka olemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden tieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt musertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin ruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa hänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille. Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä yhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta kermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat juustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko vavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.