Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei ymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi pikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden väliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta. Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden silmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta kastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista silkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon loisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä kovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne eivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian vahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat pienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden pienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne sulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli otettu.
Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä. Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen suuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä hunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko maallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse Olympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli hän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa, vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä, verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä hunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja pyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar oli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta kotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja otti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta pysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan pylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.
Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli kuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti nuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän hiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin auringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista kevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien raoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.
Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi raskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat niskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää painuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli rakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta — maustettuna ja kuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän hengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.
Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät kokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat kädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä valkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin vihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva pieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä auringonsäteitä.
Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika, ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa läpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat kuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka tuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan ruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin hän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään valoon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo hyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle otsalle — siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan. Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota sisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin hänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse. Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään, joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran oli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä malmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli hänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse oli.
Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja kääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja laski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia, jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta itsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa ruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen hipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon elämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt työnsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet oli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys. Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa käsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä, mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain hymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen kahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran paisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.
Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa lähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi hänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään kiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan pikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille muutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan käyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan, jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran peräkkäin astuvia mustia joutsenia.
Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle Hadeksen-matkalle — hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka hän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta vuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka oli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa, joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen kulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.
Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan kaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä kaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan multaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi Nikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä vuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että vastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä hän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen vaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä maassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle maitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi luulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn, hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa taipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.