Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä Hermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi jäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja vakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja käärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu valkuainen, niin että terät tuijottivat.
Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja. Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä mananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen maljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan, pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista läpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun. Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.
Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan suudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei loistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat jäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.
Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen hunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava kyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle keränneet.
Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:
"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu vaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako sinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia, takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet kädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen, ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa. Despoina olkoon sinulle lempeä!"
Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle, jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen pimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen hiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian kiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä hiipivien juurtensa kepein askelin.
II.
Poika.
Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.