* * * * *
Hän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli pyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä kosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään, joka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti, ja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin luona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta vanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty vastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla kasvavien purppuravuokkojen alta.
"Nikarete!" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja painoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet olivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. "Nikarete, oi sinä minun rakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen joukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä kätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani, lähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät aikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen pylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle hyvä."
Ja hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran oli levännyt.
Hän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja pimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin lähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja mahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi useammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi tanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat vapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan alle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa, nojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet kuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin kalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.
Siinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä, mutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan Altis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua. Zeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa lihasta.
Tämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja, jotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä. Ne seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi jalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän eteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret, tummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin. Hän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat vähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli keihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi sormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli oksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa kainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen eteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas, unohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan sanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden vallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Niin, tässä on seppele, jonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin kuolen?"
Ihmetellen kulki Narkissos patsaalta patsaalle. Pronssin väri vaihteli uudesta ja mustasta vanhaan sammalvihreään. Vanhimmat näyttivät kankeilta kuin kummitukset, niiden polvet näyttivät jo aivan taipumattomilta, kaulat olivat leveät ja litteät ja nyrkit puristettuina paksuja, kulmikkaita lanteita vasten. Toisilla oli vyötärö kuin ampiaisilla ja pienet kokoonkiristetyt polvet pienine lumpioineen; ne tuijottivat tylsästi hymyillen kuuhun pitkät lainehtivat tekotukat ulottuen alapuolelle litteitä kasvoja. Marmorikuvia siellä oli vain harvoja; usein oli sade huuhtonut niistä värin, ja ne täplät, jotka olivat jäljellä, olivat kuin rupea tahi ihottumaa. Uudet kuvapatsaat liikkuivat enemmän, ne olivat elävämpiä ja mieleltänsä synkempiä. Mutta kaikki ne seisoivat täydessä miehen alastomuudessa, ilman päähinettäkin. Vain pieni pyöreä suojaliuska pisti esiin yli päälaen. Varjostin oli liikkuva. Hän kuuli sen kitisevän ja natisevan yötuulessa. Se oli epäilemättä suojana sadetta ja lintujen likaamista vastaan. Siinä istui paraikaa iso lintu — huuhkaja, jonka silmät loistivat fosforimaisesti. Kun hän läheni, lähti se lentoon ja poistui pitkin, villanpehmein siivenvedoin.
Kun Narkissos nyt kulki keskellä näitä tuijottelevien nuorukaisten kuvapatsaita, muisti hän oman kuvansa sellaisena kuin oli nähnyt sen Pan-jumalan kuvastimessa. Siinä oli voimistelijoita, jotka olivat herättäneet huomiota ja voittaneet ja nyt seisoivat täällä pronssiin valettuina tahi kiveen hakattuina jälkimaailman ihailtavina. Hän kumartui jalustan ääreen ja näki siihen hakatut kirjaimet, joista kokoamalla sai voittajien nimet. Sitten hän ojentautui suoraksi ja katseli niistä itseään. Ne olivat melkein kaikki toistensa näköisiä ja näyttivät olevan kaikki samaa kaunista ja säännöllisesti kasvanutta sukua. Hän olikin kuullut, että vasta kolmen voiton jälkeen voimistelija sai omat kasvonpiirteensä. Mutta ruumiit olivat samannäköiset kuin hänenkin. Hän kulki tarkastellen rinta- ja hartialihaksia ja vertaili itseensä. Hän katsoi ensi kertaa kuvaansa nuorista miehistä ja tunsi rintansa paisuvan ajatellessaan, että hänellä oli sama ruumiinrakennus kuin näillä ruumiinvaltiailla ja voittajilla.
Hän oli tullut ohi pitkän, matalan pylvässalin ja näki nyt edessään uuden rivin pronssipatsaita, ei atleetteja, vaan piikkipartaisia, kypsyneitä miehiä. Parvekkeella niiden takana oli useita pieniä, matalia pylvästaloja rivissä. Narkissos kumartui löytääkseen piirtokirjoituksia.