"Älä vaivaa silmiäsi!" sanoi äkkiä ääni hänen takanansa. "Odota päivänvaloa. Seisotko tässä, vieras, ehkä harmittelemassa rahoja, joita sinun tahi omaistesi on pitänyt suorittaa näille rankaiseville pronssiukoille?"
Nuori mies oli pysähtynyt hänen rinnallensa. Narkissos vastasi hänelle:
"En tiedä, mistä rankaisevista pronssiukoista sinä puhelet."
"Seisot Zeus-kuvien edessä, ystävä. Ne valetaan kaikilta niiltä saaduista sakoista, jotka rikkovat kilpaleikin sääntöjä. Oletko ollut Pelopsin lehdossa vai aiotko sinne katsomaan puuta?"
"Mitä puuta?"
"Pyhää. Sitä, joka punoo seppeleen voittojamme varten."
"En tunne sitä, vieras. Olen ensi kertaa Olympiassa."
"Minä halajan nähdä, onko siinä runsaasti lehviä tänä vuonna. Lähettäkäämme me kaksi yhdessä se toivotus, että siinä olisi oksa sinun ja minun päälakeni varalle."
Narkissos katseli muukalaista. Hän oli pitkä niinkuin hän itsekin, mutta koko joukon vanhempi, lyhyissä pukimissa ja avopäin. Hänen hiuksensa eivät kiiltäneet voiteesta, vaan lepäsivät kuin ohut, tumma varjokypärä pään ympärillä, ja täysiparta kiersi hänen vankkaa leukaansa kuin kypärän nauha. Kuunvalo loisti kapeihin, mustiin kulmakarvoihin ja syvällä piilevään silmäpariin.
"Minä olen lakedaimonilainen Leonidas, Anaksandrideen poika", sanoi hän. Mutta Narkissoksella ei mielestään ollut mitään nimeä annettavana vastaukseksi. Ääneti hän kulki hänen jäljessään, kunnes hän pysähtyi puun eteen, joka oli yksinäinen ja matala, mutta jossa oli monta hopealta hohtavaa oksaa.