"Miks'ei pyhän öljypuun ympärillä ole aitausta?" kysyi Narkissos.
"Senhän voi ryöstää tyhjäksi kuka tahansa."
Toinen hymyili.
"Koetappas, ymmärtämätön nuori mies. Etkö tiedä, että nämä pyhät oksat saa leikata vain poika, jolla on molemmat vanhemmat elossa, tarkoitukseen pyhitetyllä kultaisella veitsellä? Varkaan sormet eivät koske tähän puuhun, josta kunnian lehvät kasvavat yli koko Hellaanmaan. Seppele näitä lehtiä ei häpeä edes meedialaiskuninkaan jalokivistä säteilevää tiaraa. Kumarru pyhän puun edessä ja toivota, niinkuin minäkin, että se kerran antaisi koristeen sinun ohimoillesi."
Narkissos noudatti hänen esimerkkiänsä. Hän kumarsi ja tarttui kunnioittavin käsin kapeihin hopeanharmaihin lehtiin ja painoi niitä otsalleen. Hän ajatteli äitivainajaansa, hän rukoili häntä ja niitä jumalia, jotka asuivat pyhällä juhlakentällä, ja hän tunsi huminan Kronos-harjulta täyttävän sielunsa niinkuin syvän hartauden.
VIII.
Afroditen esipiha.
Narkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.
"Menetkö nyt Afroditen luokse?" kysyi Leonidas.
Narkissos hätkähti ja punastui.
"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä."