"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös syödään ja juodaan."
"Onko hänellä siis oma talonsa?" kysyi Narkissos.
"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa. Ei auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja pidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin yksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä sitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset ja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa ja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen voinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan heikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä."
"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?"
"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele häntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin. Viehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien pyhättöihin."
"Haluan päästä kotiin nukkumaan", sanoi Narkissos.
"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa", vastasi Leonidas.
"Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi
Kios-saaren neitojen — niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja
rypäleet silmissään."
Narkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas tarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos näki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien aavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka seisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi muun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia, johon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin läpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän ympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka silloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi tulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä vasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää itseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta. Honkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.
Hetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon, epämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat kiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös ja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja. Raskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti hänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja joiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista lähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.
Narkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän tuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi: