"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt ympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut hämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et löydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän valkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä rakkaus on."
"En tiedä ollenkaan" — änkytti Narkissos.
"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi."
"Mikä uhri?"
"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole liian suuri ensi uhriksi."
Narkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa painettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä: "Uhrirahoja?" mumisi hän.
"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen helmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen."
Narkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli labyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja välähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin hävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät uudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä sanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin nousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari, raikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt tuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan käsissä.
Hämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa hipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat ylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä, jotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä päässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset istuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet kierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi tylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla ulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin tällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen kuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin siinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja jumaluus — oli hän itse.
Narkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin hän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön, kumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua niinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan vastauksia: Klykso! — Anaksilla, missä olet? — Glysippe! — Täällä, Glysippe on täällä. — Klykso odottaa. — Neandros, sinäkö siellä olet? — Timanthos, etkö tule?