"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?" kysyi tyttö. "Jos lämpöä tarvitset, niin tule!" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä ja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat lämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat. Mutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan hänen kädessään oli.
Pettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen kasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.
"Kummallinen ihminen", kuiskasi hän, "sinä olet kylmä kuin sammakko. Mitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi lämmetä?"
Narkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa jokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli levännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen syntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä — oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista helmaansa — hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt elämänsä hedelmän luotansa — avuttoman äskensyntyneen pienen elämän, jota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.
Hän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä sikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista — eläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja yht'äkkiä häntä iljetti kaikki — vieraan naisen väkevä hengitys, hänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä maidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin syliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen kätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa — niinkuin sisiliskot, tuntui hänestä.
Nainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta juoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja hapanta, eikä se häntä lämmittänyt.
"Suuri, kylmä poika", kuiskasi hän. "Millä sinä olet suututtanut jumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!" Ja hän tarttui hänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta ellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen kasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet kiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.
"Mene", sanoi hän kirkaisevan terävästi. "Mene, raukka, jonka jumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu jo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi. Hopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin silmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee olosijasi."
Narkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen. Niinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän hoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet. Kirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui huoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus. Kun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului hillittyjä, unisia haukkumasanoja.