Kilpajuoksu.
Kun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa, pudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja seisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat alkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana ja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti juhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.
Hän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä teki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle ja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi raskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta sivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru oli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine kitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet ja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan kädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana tummansininen taivas.
Kukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi sinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä rakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen elämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden päiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli kukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden. Temppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi, varjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon enteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret villikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä ja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat hengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen kunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.
Narkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen pimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa. Hän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä kokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle — Äitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen katseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin suojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä, puoleksi kuivaneessa uomassaan.
Silloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut nuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä ja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen nuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.
Ei ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja riensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle. Harjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia nuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja nyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat maata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja ja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla eri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat heitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva ja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat ja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja esittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa syliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän ruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat hyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita vilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle vinhemman vauhdin.
Kaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi tekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa makaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia sateli ristiin rastiin.
Narkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän seisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei tuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi ja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja ettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.
… Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden. Juhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain välillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa. Sisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja joukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä pronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului Hippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen alttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista, joiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta raikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka puun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä kuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi huudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja painuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon keuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin yhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä kohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä vahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan — sen pohjalla oli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin kallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko juhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin pinon rahoja, joka kaatuu.