Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi sieltä kielen — se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä kuolonmylvähdyksestä.
Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja. Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen hopeanheleiden kulkusten soitto.
Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia pisaroita satamaan sankarin maalle.
Juhlaleikit alkoivat.
Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun — ainoaan leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.
Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän, ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.
Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.
Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta? arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.
Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän poskeansa.
Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta, ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta aaltoili huopien alla kuin sairaan.