Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen isällisellä hellyydellä.
"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli pysähtymättä. — Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole lainannut kantapäillesi siipiä."
Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä — paitsi Demeterin papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan oman vähäverisen sukunsa kanssa.
Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina, kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja sileä — ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis. Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä — he olivat kuin suuria, matalia nukkia.
Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin, minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan. Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan — säilyttäen tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen nimensä.
Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete, Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika. Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät kuin toisten nykeröt.
Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse katsetta niinkuin päivänvälähdystä.
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?
X.
Barbaarit.