Juhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja huumaavia unia.
Harjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen tuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle ihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen lainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten piirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.
Kaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun. Mutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain elinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän katselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina ja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä, mutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty ihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.
Afroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria miehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä tuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja säteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.
Mutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi lausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja. Juhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota hänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi lepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun nelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli juhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia ylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni jumalain kädestä.
Eufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän asui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa. Missä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään. Kaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta ja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin hänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa. Kohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli. Mutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa mielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää elämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki rumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen sairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!
Hermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita matkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin yöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea, niin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän. "Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen", oli hänen tapansa sanoa, "parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin nukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan kymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät säästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on, että säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan, alati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta yötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä. Kuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi. Kuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen näkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan pimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen maassa, kun aurinko ei meille enää loista."
Narkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin iltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella juhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen puun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia ja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän tiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa kuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä koonnut, eli hänessä.
Ehtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja satumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa ja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon lähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.
"Totisesti", hän lisäsi, "olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin Auringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on kaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten hyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö, kukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon noustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee, on oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon pöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa. Mutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän helleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka niinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa ottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja heittää sen menemään."