"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät lue siveyttä hyveeksi naisillensa?"
"Totta on", vastasi Hermofantos. "Mitä me helleenit nimitämme häveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat sopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien vierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa lahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa, kokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi sen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset, jossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua tappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien tehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että hän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä kanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet voittajaksi."
… Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja kuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä. Meren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä oli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.
"Persialaiset", sanoi Hermofantos, "ovat jo kauan olleet keskellämme. Se, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa. Ikävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa täynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun laulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot persialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla ja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo vallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa kylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme kuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme raunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee kaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta eläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa ja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt kyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me muut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja syönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana jumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja niin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä heittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja vihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi. Ei, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla. Jos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa niellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan ei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja lampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin — heille on oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin liekkeihin."
… Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia ylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.
"Niin", vastasi Hermofantos, "kahdella luotettavalla keinolla he hyvettänsä harjoittavat — kaikkivoittavalla kullalla ja kaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin he ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta jumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle pitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille lahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi kärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin on vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa nähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni. Sitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin mehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että levittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä hirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se, että hän tapattaa ja mestauttaa — pitää osoittaa kekseliäisyyttä kiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa poikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä. Muutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset paistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette elävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille säleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä siitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää näkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille piikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois, jotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin tehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö ole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle lihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä onnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän löi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin pitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi murtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa siltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan laskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte persialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän kultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä."
XI.
Artemiin lehdossa.
Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.
Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli multaa kylvökselle — niin oli maan helma hedelmöitetty.