Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden. Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin. Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa tahi varoittamaan onnettomuudesta!
Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia, jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine kypäräkukkineen — tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla alhaalla temppelikaupungissa — kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut: siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi — Delos ja Miletos ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen Memnonin linnaan…
… Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.
Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta. Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.
Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus. Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä, oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja sanoivat: Hän on paljon edelläsi.
Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.
Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta. Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli hänen edessänsä.
Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi, kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.
Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton. Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja marjakuusinen lehväseinä.
Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten heläjäminen.