Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen, ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti sulkeutui jälleen.
Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä? Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon — eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.
Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet. Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa lehdossa.
Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!" hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa kunniaksesi."
Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa, vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.
Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää. Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen, josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.
Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän näki hänet. Artemiin itsensä hän näki.
Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi. Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat, että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.
Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa. Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi koiriensa repiä hänet.
Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.