Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään. Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä. "Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon meistä ystävät."
Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria kukansinisiä silmiä.
"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi, Narkissos."
"Tunnetko minut?" sammalsi poika.
"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada palkinto, Narkissos."
"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli polvillaan.
"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun luokseni, kun minä olin voittanut."
Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen rinnastansa. — "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."
"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella. Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin pyhään lehtoon."
Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä: