Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki sen viittaansa.
Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä", sanoi hän.
Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan. Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.
Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut, että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.
Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt, hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.
Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.
Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.
Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä, tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi, sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen, jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni. Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit, ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."
Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.
Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.