Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi. Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen sieluansa.
XIII.
Vaellus.
Narkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.
Mieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut hänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan vaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman vaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle toiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että nimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden avuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen käytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle vaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa minkäänlaiseen viettelykseen.
Mutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan Hermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa vain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin Telemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut maailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja ja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä sama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli heidän luonansa ollut.
Jalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä oli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen — isänperintö, jota hän ei tahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla ansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi mihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän käveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän vaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan käsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi tuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja opetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa määrässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka neljäntenä vuonna niitä nähtiin.
Vain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa Artemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen maahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut yllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta — se nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa, malmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat kumisemaan. Sparta — se tiesi polttavaa harjoitusten päivää noususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta, joka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen verikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua. Niin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä silittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata ruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat. Sparta — se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi ankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä, hellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten ja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain kahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia sotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä täyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio huolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella iällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle, jolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen. Kolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä kasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö. Spartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä eikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään juoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut jumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä elämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista. Vain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta "jumalaisen". Kaatua "sodassa" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian. "Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!" oli käsky, jonka eforit joka vuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.
Narkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä eivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina tahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.
Kaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan. Argoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja näki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä. Nemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon valtiaana — kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi heittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän kävi saarilla — Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin ikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.