Merestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli solisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin kolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain suuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua laivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat samassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa istuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla käsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka loistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut istuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää, niin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille tikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä räpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He venyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät sitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä seliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät olisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät olivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat airot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi aironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä lipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari, näkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia pylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.
Vain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät jollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia laaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet joka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen tummia lehtoja.
Mutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla. Soutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan, ja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen kovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit tynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman — useimmat olivat Ateenan miehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.
Mutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren lukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan välisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta rantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan minä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa saakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt tuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää ylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen maa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen ympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen. Persialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa käyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi. Mutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja Susaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt satraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta. Pelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia kulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli humisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata ja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta, Susassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka palveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän Aasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava persialaisten hyökkäystä.
Kaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina kuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän rannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten rinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla merkkipuhalluksia.
Kolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen tulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti kuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta saarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä kuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista ja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat nousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli lähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä. Hänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis olivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten karkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton laivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden — kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan pään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa. Histiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa — niinkuin petolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan lintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu päänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina sotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne varmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli Hellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.
Yhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi kauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren asujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään suurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen ja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat laskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin yli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua kaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.
Syyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun tomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän kulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin, jonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi ainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli tuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä etelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös jyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka kasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki, oli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja oli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla. Valkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä siintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja uurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen Parnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon — nimet helähtelivät hänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka sivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan kaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki, punaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista taustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä veitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään. Plastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää vuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin riepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan harjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät jälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis kohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se vartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina Attikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.
XIV.
Ateena.