Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla. Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos tahi Akropolis katujen takaa.
Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla. Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat! Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan vastaan Hippiasta.
Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki! kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides! Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles! Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin. Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.
Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi tavaroitansa mukanansa.
Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla, joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa, missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten. Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja. Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun, niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan ympärillä.
Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä — se oli sodanuhan merkki — kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva, mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:
"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa. Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan. Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä — malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset, teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat, rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni. Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä, jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa. Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia harjasta Ekbatanaan ja Susaan."
Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen. Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.
Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä. Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden, läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja Tegean — etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista vastaan.
Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides, huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää Eleusiiseen vievää tietä.