Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.
Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta. Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle. Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'. Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään! Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve, Feidippides!"
Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.
Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa, jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja, joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa. Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä tervehdystä.
… Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille. Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.
Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla. Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja. Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa. Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä — kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa — oli aikoja sitten keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain, vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.
Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia, tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille neitseellisille rinnoille.
Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön, hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella, hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.
Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle, jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä, jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon, joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö, että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti aina jäädä sillensä.
Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos päivänvaloon.