Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.
Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta, jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan — kalliorotkon avonaiseen, pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?
Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina, ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.
Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa. Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde. Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä, vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut vesi.
Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä — salaperäisenä, vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra — vesikello — vesi, joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.
Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta, jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta, mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla, johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun…
… Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä. Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen, jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia. Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja. Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli tavata häntä täällä — hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan. Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli, kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla, ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa havaitaksensa sen.
Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän "Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta. Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen, jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."
Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä. Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen. Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot. Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin. Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä, vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo 600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle. Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.
Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada. Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta. Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva, ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.