Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi sivuun, voi erottaa ratsastajan.
Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa. Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä satoi huutoja: Mistä? — Mikä sanoma? — Ettekö näe, että hän on punainen kuin purppurasimpukka. — Ei, Spartan verivelliin hän on kastettu. — Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. — Seis, mies! Etkö voi vastata? — Vai etkö tulekaan Spartasta? — Vai persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä. — Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! — Kohteliaisuutesi ilmaisee kyllä syntyperäsi. — Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.
Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää. Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden. Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan, että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on täysi."
Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta. Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut, kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?
XV.
Marathon.
Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia. Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa, miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin — niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin ja valtion turva.
Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista. Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa. Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta, lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi, osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."
Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti. Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän. Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen kasvojen jokaisen juovan.
Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja. Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.