Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa, mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen. Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.
Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä. Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet. Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."
Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi. Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen asfodelos — hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista. Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.
Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun hän näyttäytyi — ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret — keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka taholla ympärillänsä.
Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään. Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen saaren välillä, jonka harjanne oli korkea — se lienee ollut Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden kaupunkia.
Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja — Zeus avita! — rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla — siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas, teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina, mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja — pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään levähdyttäen.
Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät. Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä rannan hiekkaa vasten — valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen — kuin valkeita perhosia — nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta hajanaisesta parvesta.
Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa. Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.
Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa silmissään.
Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi. Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta, josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän kilven, joka loisti kuin aurinko.