Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin salamenoihin.
Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä. Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja, jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille. Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden, ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä, pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain vulkaanisten liekkien säteitä.
Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa. Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä etsimään.
Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi sitä — ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata vastaan.
Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen. Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.
Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry, joskus seassa tukahduttavaa savua — tuntui niinkuin olisi valtavan palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.
Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen. Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka lähestyi.
Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen, vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja tullaksensa tuhotuksi.
Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet, ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.
"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"