Hades.
Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.
Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan. Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana, niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.
Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.
Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle, kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat, vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta; herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka heissä eläimellisen himon synnytti.
Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia, melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä, harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa, säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.
Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa…
… Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia valkeita kyyhkysiä — liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi, että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä tahi muita uhreja — lapsellisia — savesta muovaillun naisenrinnan tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen hedelmällisyyden vertauskuvia.
Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta. Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut, halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua, hänen lihansa ja verensä sielua.
Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea? Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin pienintäkään himmeätä toivon kipinää?