Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille. Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit. Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio; sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin. Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä, joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen. Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä varjovalollansa.
Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla. Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin suunnattomalla marmoriharkolla.
Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi, jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.
Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan tietänyt.
Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.
Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden persialaislaivastoa.
Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi. Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois, kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.
Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista, jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi vaivaa.
Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen viimeisen vilahduksen.