Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut, mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan ympärille.
Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan — keihäät iskivät, miekat pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.
Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin — ensin jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin, ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja riensivät pelastavaa ulappaa kohden.
Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa. Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja, pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.
Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä — ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi yht'äkkiä voimakas valonloiste.
Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen etelään.
Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään. Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.
Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.
Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia. Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta, aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.
Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa, päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit. Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja, rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista sormista.