"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua. Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot, niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta. Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja, jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin — sen teki Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta, Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat. Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme. Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin suuressa hämärähuoneessa?"
"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"
"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä liian nuori."
"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi
Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"
"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi — kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan, pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota? Entä minä sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa karaistuakseni sitä varten. Ja katso — minä en vielä ole saavuttanut sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta. Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me itse olemme saaneet toimeen. Minä en ole tehnyt kyllin paljon päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole, mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn. Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen. He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä —"
"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."
"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"
Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.
"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.
"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani. Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan. Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."