Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä, joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi olla kaikkialla — keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä, joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin. Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.
Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan. Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia, jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen koulukunnan omaa.
Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.
Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä. Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin, ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan, ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja tarkasti tähtäävä silmä.
Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille. Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan. Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.
Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen, eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut. Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa, säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo, kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun — tosin ne olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi; ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.
Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.
Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa, ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.
Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli hohtavilta lehdiltä.