Jumalat.
Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?
Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.
Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska, joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.
Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman, jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.
Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa, ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.
Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.
Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää, missä vuorten hopeakätköt olivat.
Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista, peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet, kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua, joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.
Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat kuin hopealta säteilevät linnat — hän saattoi kuvitella kaikki autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi äärettömyyteen — ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.