Lintuja — lintuja — lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto oli siipien pontena.
Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut, että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi — joka kukahdus oli vuosi, jonka hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.
Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki, tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.
Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä, kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren, ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.
Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan, melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet. Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.
Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita, luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.
Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä — kunpa vain ihmisillä olisi ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.
Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen autuaitten asunnoille.
Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle, sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään, josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa maahan manalan kateille jumalille.
Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt. Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana, kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin. Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat liman ja käärmesolmujen keränä — noinpa siis Gorgon kauheassa päässä kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain kutupaikka — ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.