Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään. Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa. Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.
Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta. Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?
IV.
Pan-jumalan lehdossa.
Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.
Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä, mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä. Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.
"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?
Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.
Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.
Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä olevaa vettä.