"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole vanhimpia teltassasi?"
"Olen."
"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi keveästi rystysellänsä häntä otsaan.
"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.
"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."
… Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi, ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä? Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi. Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin, joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan hänen rinnallensa.
Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat, ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.
Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa, viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle. Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"
Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.
Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle, jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen seppele hunnutetuissa päissä.