Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin. Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:
"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi. Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"
Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta — karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien ote saattoi pysähdyttää.
Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut — se oli päämäärä, jota kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan alati liikkui eteenpäin — elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä, vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia, joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto paeta ja vaisto vangita.
Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.
Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas. Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös. Hän vei sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.
Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua. Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi — silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa kyyhkystä.
Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi. Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen, joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä. Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun — se oli sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi, että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen oman verensä huumaa.
Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan alala! hän nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan eleleu! Poika juoksi nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.
Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun, kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi, vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä — joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.