Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui tuoksuvaan heinäläjään — hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten — hän syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa — hänen verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan — hänen sydämensä ponnahti auki — korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa…
* * * * *
… Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi kauhean janon polttavan kurkkuansa.
Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen vallassa.
Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta, väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän söi verilientä syssitioissa.
Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä. Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön…
… Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät, olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa, hänen polvensa, hänen helmansa — kaikki oli ollut uutta valloitusta. Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää. Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa tietämättänsä.
Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet. Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi yrittänyt hänet tukahduttaa.
Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän — aina erikseen — palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut hänet valloittamaan.
Eräänä päivänä — täydenkuun aikana — käskettiin hänet taas kuninkaan luokse.