"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."
Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.
"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.
Leonidas nauroi ja vastasi:
"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."
Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen. Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan — sitä ei voinut välttää — se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.
Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:
"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä ei hylätä."
Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa. Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi iloiseksi.
Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa sydämessänsä.