Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä? Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja heikkoutta?
Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan eteen, joka lausui:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata. Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa, jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen, kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei ansainnut."
Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä.
Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis
oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa.
Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! —
Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.
Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä piirteitä — muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia, jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta — sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä tuntemattomat.
Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden, jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.
Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa.
Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.
XVIII.
Persepolis.
Oli yö Persepoliissa.