Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin, yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten kuninkaalle.
Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.
Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui. Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut, jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden luoliin.
Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä. Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen. Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.
Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä, kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo. Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.
Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea, niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu — sydän paloi kävyn kärjessä. Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö, pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro, pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa, hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa — santelia, aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.
Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.
Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten. Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta — kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia. Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt, että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä, kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin eläimenvuotaan.
Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti ruumiinsa pyhimmän osan.
Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.