Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat, tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto. Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista vaahto tiukkui — sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja, totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika, käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä, ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut, tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit. Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.
Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi aivan kuiville.
Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista, joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget — amshaspandit ja yasatat — jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka, tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.
Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan, jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen vihollismaankin purppurameren toisella puolella.
Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella. Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta lehmänkurkusta — kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli. Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten sankarien muistoksi.
Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta. Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne, jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan — niinkuin olisivat paikan kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.
XX.
Hellesponton rannalla.
Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle, johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista. Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että hän kuuli sen veden loiskeen.
Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.