Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua. Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä, soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.
Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin alala-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat. Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin, ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.
Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon. Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.
Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin. Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.
Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta. Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä. Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä. Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti valtaansa vainajan.
Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria, joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit, hyönteiset ja linnut.
Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.
Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja lukeneet loitsuja verijäljille.
Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla. Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.
Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi. Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi. Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin. Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.