Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle, jollei persialaisia torjuttaisi.
Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:
"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan, jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän isiemme maan."
Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan sivuitse.
Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä. Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä. Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina, että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät, kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista kilpistyi valo takaisin.
He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan, kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä edessänsä olevan miehen olkapäältä.
Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät, luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta. Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.
Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi heille, että he pysähtyisivät — hänet valtasi sääli niinkuin sen, joka näkee — lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen, jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua! Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon niinkuin raekuuro."
Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:
"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"