"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?" kysyi Xerxes.
"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa — en edes sinun avullasi".
XXIII.
Taistelu.
Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu, joko ne olivat menneet tiehensä.
Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.
Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen — aikaansaama kumu ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä vastaan.
Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet. Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.
Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät uurteet.
Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois, ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä. Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa, ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi, kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita — eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat, tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon. Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa tarpeellisesta määrästä.